Oli se ihana se Totoro… *lallattaa leffan tunnaria* Eikä tarvitse enää häpeillä sentään tätä puutetta pelkkää aukkoa olevan ns. sivistykseni kentällä… Kyllähän varteenotettavan japanologin on sentään Tonari no totoro nähtävä! Hee… Vielä ihanampaa oli, että tuon tapaiset leffat ymmärrän jo paremmin ilman tekstejä. Vielä kun oppisi joku päivä puhumaankin pelkän ymmärtämisen lisäksi. Studio Ursulinnes on aika ihana leffateatteri, kaikki on jotenkin hassusti pienempää ja aulassa pastellisävyjä ja piirustusnurkkaus – lasten teatteri siis, mutta näyttävät toki säännöllisesti myös originaaliversioita esim. Miyazakin klassikoista. Nytkin paikalla oli vain aikuisia. Ranskassa leffassa käyntikin on sosiaalinen tapahtuma, ihmiset nauroivat, hymisivät ja hörähtelivät taaskin antaumuksella ja nautinnollisesti. Leffan äänimaailma (kaskaat…), värit ja maaseutumaisemat toivat elävästi mieleen Kyushun maaseudun, missä on tullut joskus maailmassa useampi viikko asustettua… Voi että.

 

Tänään annoin 2 euroa viiskyt senttiä jossakin äkillisessä mielenhäiriössä Championin kulmalla jalkakäytävällä asustavalle miekkoselle. Kai se on tätä lopun alkua. Kohta en näitäkään tuttuja pummeja enää näe. Tämä on katujen mieheksi hieman poikkeuksellinen tapaus: rinkan, pressun, koiran, koiran hoitotarvikkeiden, tuolin yms. vakiovarustuksen lisäksi hänellä on toimistossaan kännykkä ja kannettava, jota olen nähnyt hänen lataavan öisin läheisestä valopylväästä (älkää kysykö, miten se on teknisesti mahdollista – laitonta se ainakin on). Sen verran olen kurkkinut, että hän surffailee myös netissä (varmaankin nappaa siis jonkin läheisen baarin tai asukkaan verkon) ja tekee ilmeisesti jotain etätöitä. Sosiaalinen kaveri, juttelee usein jonkun ohikulkijan kanssa. Kaikki vaikuttavat tuntevan hänet. En tiedä, kauanko hän on siinä asunut, tammikuusta asti ainakin.

Tänään erosin sitten M-C:stä. Hän on vanhempi rouvashenkilö, joka asuu nykyään ressukka miehensä työn takia Limogessa. Kaupungin hengestä tai sen vähyydestä kertoo osaltaan, että ranskan erottamista tarkoittava verbi, limoger juontaa juurensa kaupungin nimestä. Limogessa asuminen taas on synonyymi kaikesta kiinnostavasta syrjässä olemiselle… Jos olette nähneet mainion Daniel Auteuil – filmin Quelques jours avec moi, tiedätte mistä puhun. Koska Limogessa ei siis ole mitään, rouva opiskelee Pariisissa japania. Koko vuosi ollaan siis istuttu samoilla tunneilla ja käyty elokuvissa ja vaihdettu leffamusaa (hän on filmihullu), ja nyt sain vasta kuulla vaikka mitä ihmeellistä hänen elämästään. Kuten sen, että hän on asunut Alankomaissa ja Englannissa, työskennellyt orpolapsien parissa Mexico-cityssä, että hänen poikansa on nyt Afrikassa (sen tiesin, että tytär opiskelee elokuvaohjaajaksi englannissa – sitä en, että tämä opiskelee puolestaan hindiä…)…jne. Huh, kosmopoliitteja maailman kansalaisia koko perhe tosiaan! Ensi kesänä M-C tulee miehineen vieraikseni Suomeen.

Illalla kävin katsomassa tämän uuden Miyazakin. Hienohan se oli, huomaa, ettei omena kauas puusta ollut pudonnut, muttei mielestäni ihan isänsä parhaiden veroinen. Huomenna yritän käydä katsomassa Totoron, päivällä on luvassa ranskalaisen byrokratian kanssa painimista.

Lapsena luin jostakin Uppo-Nalle – kirjasta, että on niitä, jotka lähtevät ja niitä, jotka jäävät. Jokainen lähtö on vaikea, mutta vaikempi se on sille, joka jää: hän jää johonkin, mikä on tuttua ja vanhaa. Se toinen lähtee johonkin uuteen. Päätin silloin, että elämässä minä olisin se, joka lähtee. Pelkäsin jäämisen kipua.

Tänään minä olin se joka jäi. Neito lähti, Suomeen. Tapaamme pian taas, siellä pohjoisessa. Silti tänään sisälläni on pieni kuolema.

Uppo-Nalle on viisas nalle.

 

Lohdutukseksi lähdin johonkin uuteen: menin elokuviin. Tänään alkoi taas elokuvafestivaali, Fête du Cinéma (vrt. Cinéma du Printemps, jossa olin keväällä), eli kun ensimmäisestä leffasta maksaa normaalihinnan, kaikki muut leffat kaikissa teattereissa maksavat 2 euroa kolmen päivän ajan. Tämä on taas yksi niitä asioita., joita tulen Suomessa niin valtavasti kaipaamaan: elokuvakulttuuri! Sitä Suomessa kun ei käytännössä ole kuin hyvin suppeassa mittakaavassa. Valitsin Filmothéquen Satyajit Ray – festivaalin elokuvan nimeltä Pather Panchali. Intialainen mustavalkoklassikko siis, Neito suositteli, itse en tietenkään ennestään tuntenut ohjaajaa. Ja ihana olikin… Aloin kaivata Intiaan taas kerran, pakko varmaan mennä taas nautiskelemaan maan sapuskasta.

 

Huomenna mennään onneksi erään ranskalaiskaverin kanssa hyödyntämään festivaalia lisää. Kun vain saisi filmin valittua tästä runsauden pulasta. Illemmällä kenties vielä lasilliselle yhden toisen kanssa. Ohjelmaa ainakin riittää, etten liikaa ehdi surra Neidon lähtöä. Onneksi hän on niin kissa: itsenäinen ja riippumaton. Minä natsahdan ihmisiin, ihastun ja kiinnyn heihin ja tunnen itseni tyhjäksi ja yksinäiseksi joutuessani eroamaan. 

Keskiviikkona oli edessä tuskainen ero eräästä rakkaasta japanilaiskaverista. ”Riki” lensi perjantaina kotimaahansa, tosin vain kolmeksi viikoksi, mutta hänen palatessaan en siis enää ole täällä. Syötiin intialaista täällä Gobeliineilla, ja namia olikin, mutta saattaessani häntä kotiin haikeus valtasi mieleni. Riki ja hänen miehensä ovat kyllä mitä ilmeisimmin, ahkeran promovointini innoittamina tulossa mitä ilmeisimmin jo syyskuussa vieraikseni Suomeen. Yksi toinen kaveri taas jo heinäkuussa, mikä myös lievittää näiden erojen haikeutta… Mutta muuten tuskaisesti lähestyvä lähtö tekee niin helvetin kipeää. Jengi täällä ei ollut ihan tiedostanut, että tulin alun perinkin vain vuodeksi, ja nyt kaikki ovat kauhuissaan ja haikeina: ”et tu ne reviendra jamais…”. Niin, koskaan ei saa sanoa koskaan, voi olla, että palaan tänne pikemminkin kuin moni vielä arvaakaan, mutta…

Torstaina täällä vietettiin ranskalaista ”juhannusta”, Fête de la Musiqueta. Iltapäivän kuumuudessa avenueita pitkin lenkkeillessäni totesin jo, miten miltei joka kulmalle oli nousemassa esiintymislavoja spotteineen ja muine härpäkkeineen. Pitihän siinä sitten lähteä Neidon Kanssa kaupungille pyörimään ja nauttimaan ilmaisesta musiikkitarjonnasta – ja mikäpä siinä muuten nautiskellessa, kun kaikki genret kukoistivat ja tarjolla oli jokaiselle jotakin, vaan kun viimeiset tenttini ajoittuivat (Murphyn lakia uskollisesti noudattaenko?) juuri perjantaille. Palasimme kyllä jo aamuyöllä kiltisti kotiin, mutta yritäpä siinä nukkua kun avenuellasi on sambakarnevaalit menossa… ja niiden päätyttyä kotiinsa aamun tunteina palailevat juhlijat jatkoivat mekastamista. Joskus näin vilkkaassa korttelissa asuminen hieman rasittaakin.

Menin sitten perjantaina parin tunnen unen jälkeen sekopäisenä japanin suulliseen kokeeseen, opettajan haastattelu siis… Ei olisi kyllä voinut mennä enempää puihin. Alkoi välillä ihan naurattaa, että miten hitossa osaan taivuttaa kaikki verbit näin päin pyllyä jne. Jottei tenttirumban päätös olisi käynyt liian helpoksi, väänsin finaaliksi vielä Meiji-kauden kirjallisuuden uusintatentin, sen, johon en uskaltanut mennä ensimmäisen lukukauden päätteeksi. Olo oli viimeisen ponnistukse jälkeen lievästi sanottuna hieman rätti, mutta pyyhkäisimme Neidon kanssa Defenseen, mistä meille oli luvattu Asicsin bussilta ilmainen ”reppu ja treenimusaa usb-tikulla” etc. promokräsää, mutta tyypilliseen ranskalaiseen tapaan kama oli loppunut kesken (vaikka meillä olikin kupongit tavaroille), mikä tietenkin ilmaistiin mahdollisimman töykeästi se-on-vain-voi-voi-ja-menkäähän-ny- siitä – tyylillä. No, tulipa nähtyä Defense sentään. Lopun juhannusillan vietin nautinnollisesti sohvalleni käpertyneenä hyvien kirjojen kanssa lasillinen (tai pari…) valkoviiniä seuranani.  

Tänä yönä olimme Neidon kanssa illallisella vuokraemäntäni Täti Touhukkaan ja hänen puolisonsa seurassa kiinalaiskorttelissa, ja luvassa olikin odotetusti show vilkkaan brassirouvan ja miltei yhtä vilkkaan ranskalaisherran seuran seurassa… Olen muuten saanut kommentteja, että vuokrasuhteeni taitaa olla aika erikoinen, kun vuokraemäntäni tulee luokseni yhdeltätoista illalla hakemaan vuokraa kuukauden myöhässä kadottuaan viikkokausiksi ja käy sitten ravintoloissa kanssani. Sanoin tämän rouvalle, ja häntä se huvitti suuresti. Pitäisi ehkä lakata puhumasta vuokraemännästä? Oli muuten ihmeellinen kyllä tuo raflakin, kiinalainen perheyritys, varmaan kuusi eri ihmistä pörräsi meitä passaamassa (muut asiakkaat olivat tietysti kiinalaisia) – ja aika persoonalliseen tyyliin. Neito ei jaksanut syödä mainiota höyrytettyä inkiväärikalaansa, siis nimenomaan kokonaista kalaa, loppuun. Tarjoilija loukkaantui : ”c’est dommage, je ne veux pas le jeter”! Hän kieltäytyi viemästä kalaa pois, kunnes aina avulias Setä Touhukas, joka ressukka oli jo muutenkin ähkyssä, pisti sen poskeensa. Hyvä tietysti, ettei ruokaa haaskata, ja olihan se laatukalaa, mutta ensimmäinen kerta kyllä, kun näen tarjoilijan pakottavan asiakkaansa syömään annoksensa loppuun!

Jaahah, ensimmäinen uusinta takana. Tai ensimmäinen yrityshän tämä vasta oli, kun en päässyt edes ekaan sessioon. Kiinan toisen vuoden kielioppi ja version, sanoisin että paljon vaikeampi kuin kolmannen vuoden, niin törkeästi aika loppui kesken. Näköjään eka sessiokin oli ollut aika karmea, koska melkein kaikki olivat tulleet uusimaan. ”C’était horrible!”, kaikui käytävillä vielä pitkään kokeen jälkeenkin. Saas nähdä. Pitää varmaan vaan spurtata huomiseen koettelemukseen. Viime syksyn 275 kanjia uudelleen nautiskeltuina, yyh. No elämää vartenhan tässä opiskellaan, eh heh… Kohta olen taas tutuissa töissäni, eli hellan ääressä ja kassaneitinä. Voin siellä sitten muistella näitäkin kanjeja, niin aika kuluu rattoisammin. (Anteeksi, joskus vain ottaa päähän tämän alan vaativuus suhteessa täysin olemattomiin työllistymismahdollisuuksiin. T. Tuleva akateeminen työtön)

Mutta ei tänne ole tultu suremaan… Torstain leffasta piti sanomani, että oli aivan upea. Oli mukava nähdä vaihtoehtoista pienen skaalan animea, ja upeasti piirretty leffa ja kieli nostivat taas valtavan kaipauksen. Voisinpa pyyhkäistä täältä lähtiessäni suoraan kohti nousevaa aurinkoa pohjoisen ulottuvuuden sijaan (ja ryöstää tietysti ukkonikin sinne).

Perjantaina kävimme Neidon ja Rikin kanssa taas Louvressa, tällä kertaa Audiotoriumissa. Jo toinen kerta täällä ollessani, kun sain nauttia oikein orkesterin säestämästä mykkäelokuvasta. Tällä kertaa leffa ei ollut mitenkään järjettömän hieno, vaikka klassikon mainetta nauttiikin – Kenji Mizoguchin vuoden 1933 Taki no Shiraito/ le fil blanc de la cascade (The Water Magician). Perinteisillä japanilaisilla soittimilla säestettynä se oli kuitenkin aivan huikea. Ja miten he niitä soittivatkaan: en ole sellaisia vinkumisia ja kolinoita ennen kuullut shakuhachista ja shamisenista, saati kotosta… Mausteena vielä harppu, viulu ja rumpuja. Kun orkesterilla vielä oli kaikenlaisia ihmeperkusioita, joita tuli välillä nauhalta, sitä häkeltyi huomatessaan, että nythän soittaja tosiaan saakin tuon ihme narinan ja paukkeen irti shamiseniaan lyömällä, eikä se kajahdakaan kovaäänisestä.

Perhana, tähän taas jämähdin. Pakko palata sorvin ääreen. Ai niin, tuo eräs sekopäinen otsikko (Paris, je ne t’aime pas…) viittaa siis täällä jokin aika sitten näkemääni Paris je t’aime – filmiin, josta en jaksanut mitään mainita, kun se oli sellaista siirappia ja turistisontaa. Mutta varoituksen sana siis, älkää Pariisi – romantikot sijoittako siihen rahojanne. Tämä on nyt vain henkilökohtainen vaatimaton mielipiteeni, anteeksipyyntö teille, jotka siitä pidätte… Sen sijaan Pariisin nälkääni tyydytti ihanasti toinen kulmilleni, tuonne pohjoisrannalle (11. ja 10. arrondissementiin) sijoittuva Les Chansons d’Amour – musikaali. Sen soundracki kyllä himoittaisi.

 

Sorvi, sorvi…