Jaahah, ensimmäinen uusinta takana. Tai ensimmäinen yrityshän tämä vasta oli, kun en päässyt edes ekaan sessioon. Kiinan toisen vuoden kielioppi ja version, sanoisin että paljon vaikeampi kuin kolmannen vuoden, niin törkeästi aika loppui kesken. Näköjään eka sessiokin oli ollut aika karmea, koska melkein kaikki olivat tulleet uusimaan. ”C’était horrible!”, kaikui käytävillä vielä pitkään kokeen jälkeenkin. Saas nähdä. Pitää varmaan vaan spurtata huomiseen koettelemukseen. Viime syksyn 275 kanjia uudelleen nautiskeltuina, yyh. No elämää vartenhan tässä opiskellaan, eh heh… Kohta olen taas tutuissa töissäni, eli hellan ääressä ja kassaneitinä. Voin siellä sitten muistella näitäkin kanjeja, niin aika kuluu rattoisammin. (Anteeksi, joskus vain ottaa päähän tämän alan vaativuus suhteessa täysin olemattomiin työllistymismahdollisuuksiin. T. Tuleva akateeminen työtön)

Mutta ei tänne ole tultu suremaan… Torstain leffasta piti sanomani, että oli aivan upea. Oli mukava nähdä vaihtoehtoista pienen skaalan animea, ja upeasti piirretty leffa ja kieli nostivat taas valtavan kaipauksen. Voisinpa pyyhkäistä täältä lähtiessäni suoraan kohti nousevaa aurinkoa pohjoisen ulottuvuuden sijaan (ja ryöstää tietysti ukkonikin sinne).

Perjantaina kävimme Neidon ja Rikin kanssa taas Louvressa, tällä kertaa Audiotoriumissa. Jo toinen kerta täällä ollessani, kun sain nauttia oikein orkesterin säestämästä mykkäelokuvasta. Tällä kertaa leffa ei ollut mitenkään järjettömän hieno, vaikka klassikon mainetta nauttiikin – Kenji Mizoguchin vuoden 1933 Taki no Shiraito/ le fil blanc de la cascade (The Water Magician). Perinteisillä japanilaisilla soittimilla säestettynä se oli kuitenkin aivan huikea. Ja miten he niitä soittivatkaan: en ole sellaisia vinkumisia ja kolinoita ennen kuullut shakuhachista ja shamisenista, saati kotosta… Mausteena vielä harppu, viulu ja rumpuja. Kun orkesterilla vielä oli kaikenlaisia ihmeperkusioita, joita tuli välillä nauhalta, sitä häkeltyi huomatessaan, että nythän soittaja tosiaan saakin tuon ihme narinan ja paukkeen irti shamiseniaan lyömällä, eikä se kajahdakaan kovaäänisestä.

Perhana, tähän taas jämähdin. Pakko palata sorvin ääreen. Ai niin, tuo eräs sekopäinen otsikko (Paris, je ne t’aime pas…) viittaa siis täällä jokin aika sitten näkemääni Paris je t’aime – filmiin, josta en jaksanut mitään mainita, kun se oli sellaista siirappia ja turistisontaa. Mutta varoituksen sana siis, älkää Pariisi – romantikot sijoittako siihen rahojanne. Tämä on nyt vain henkilökohtainen vaatimaton mielipiteeni, anteeksipyyntö teille, jotka siitä pidätte… Sen sijaan Pariisin nälkääni tyydytti ihanasti toinen kulmilleni, tuonne pohjoisrannalle (11. ja 10. arrondissementiin) sijoittuva Les Chansons d’Amour – musikaali. Sen soundracki kyllä himoittaisi.

 

Sorvi, sorvi…