Tänään annoin 2 euroa viiskyt senttiä jossakin äkillisessä mielenhäiriössä Championin kulmalla jalkakäytävällä asustavalle miekkoselle. Kai se on tätä lopun alkua. Kohta en näitäkään tuttuja pummeja enää näe. Tämä on katujen mieheksi hieman poikkeuksellinen tapaus: rinkan, pressun, koiran, koiran hoitotarvikkeiden, tuolin yms. vakiovarustuksen lisäksi hänellä on toimistossaan kännykkä ja kannettava, jota olen nähnyt hänen lataavan öisin läheisestä valopylväästä (älkää kysykö, miten se on teknisesti mahdollista – laitonta se ainakin on). Sen verran olen kurkkinut, että hän surffailee myös netissä (varmaankin nappaa siis jonkin läheisen baarin tai asukkaan verkon) ja tekee ilmeisesti jotain etätöitä. Sosiaalinen kaveri, juttelee usein jonkun ohikulkijan kanssa. Kaikki vaikuttavat tuntevan hänet. En tiedä, kauanko hän on siinä asunut, tammikuusta asti ainakin.
keskiviikko, 27. kesäkuu 2007
Sutekina bôen datta yô.
Oli se ihana se Totoro… *lallattaa leffan tunnaria* Eikä
tarvitse enää häpeillä sentään tätä puutetta pelkkää aukkoa olevan ns.
sivistykseni kentällä… Kyllähän varteenotettavan japanologin on sentään Tonari
no totoro nähtävä! Hee… Vielä ihanampaa oli, että tuon tapaiset leffat ymmärrän
jo paremmin ilman tekstejä. Vielä kun oppisi joku päivä puhumaankin pelkän
ymmärtämisen lisäksi. Studio Ursulinnes on aika ihana leffateatteri, kaikki on
jotenkin hassusti pienempää ja aulassa pastellisävyjä ja piirustusnurkkaus –
lasten teatteri siis, mutta näyttävät toki säännöllisesti myös
originaaliversioita esim. Miyazakin klassikoista. Nytkin paikalla oli vain
aikuisia. Ranskassa leffassa käyntikin on sosiaalinen tapahtuma, ihmiset
nauroivat, hymisivät ja hörähtelivät taaskin antaumuksella ja nautinnollisesti.
Leffan äänimaailma (kaskaat…), värit ja maaseutumaisemat toivat elävästi
mieleen Kyushun maaseudun, missä on tullut joskus maailmassa useampi viikko
asustettua… Voi että.
Kommentit