Lapsena luin jostakin Uppo-Nalle – kirjasta, että on niitä, jotka lähtevät ja niitä, jotka jäävät. Jokainen lähtö on vaikea, mutta vaikempi se on sille, joka jää: hän jää johonkin, mikä on tuttua ja vanhaa. Se toinen lähtee johonkin uuteen. Päätin silloin, että elämässä minä olisin se, joka lähtee. Pelkäsin jäämisen kipua.

Tänään minä olin se joka jäi. Neito lähti, Suomeen. Tapaamme pian taas, siellä pohjoisessa. Silti tänään sisälläni on pieni kuolema.

Uppo-Nalle on viisas nalle.

 

Lohdutukseksi lähdin johonkin uuteen: menin elokuviin. Tänään alkoi taas elokuvafestivaali, Fête du Cinéma (vrt. Cinéma du Printemps, jossa olin keväällä), eli kun ensimmäisestä leffasta maksaa normaalihinnan, kaikki muut leffat kaikissa teattereissa maksavat 2 euroa kolmen päivän ajan. Tämä on taas yksi niitä asioita., joita tulen Suomessa niin valtavasti kaipaamaan: elokuvakulttuuri! Sitä Suomessa kun ei käytännössä ole kuin hyvin suppeassa mittakaavassa. Valitsin Filmothéquen Satyajit Ray – festivaalin elokuvan nimeltä Pather Panchali. Intialainen mustavalkoklassikko siis, Neito suositteli, itse en tietenkään ennestään tuntenut ohjaajaa. Ja ihana olikin… Aloin kaivata Intiaan taas kerran, pakko varmaan mennä taas nautiskelemaan maan sapuskasta.

 

Huomenna mennään onneksi erään ranskalaiskaverin kanssa hyödyntämään festivaalia lisää. Kun vain saisi filmin valittua tästä runsauden pulasta. Illemmällä kenties vielä lasilliselle yhden toisen kanssa. Ohjelmaa ainakin riittää, etten liikaa ehdi surra Neidon lähtöä. Onneksi hän on niin kissa: itsenäinen ja riippumaton. Minä natsahdan ihmisiin, ihastun ja kiinnyn heihin ja tunnen itseni tyhjäksi ja yksinäiseksi joutuessani eroamaan.