Keskiviikkona oli edessä tuskainen ero eräästä rakkaasta japanilaiskaverista. ”Riki” lensi perjantaina kotimaahansa, tosin vain kolmeksi viikoksi, mutta hänen palatessaan en siis enää ole täällä. Syötiin intialaista täällä Gobeliineilla, ja namia olikin, mutta saattaessani häntä kotiin haikeus valtasi mieleni. Riki ja hänen miehensä ovat kyllä mitä ilmeisimmin, ahkeran promovointini innoittamina tulossa mitä ilmeisimmin jo syyskuussa vieraikseni Suomeen. Yksi toinen kaveri taas jo heinäkuussa, mikä myös lievittää näiden erojen haikeutta… Mutta muuten tuskaisesti lähestyvä lähtö tekee niin helvetin kipeää. Jengi täällä ei ollut ihan tiedostanut, että tulin alun perinkin vain vuodeksi, ja nyt kaikki ovat kauhuissaan ja haikeina: ”et tu ne reviendra jamais…”. Niin, koskaan ei saa sanoa koskaan, voi olla, että palaan tänne pikemminkin kuin moni vielä arvaakaan, mutta…

Torstaina täällä vietettiin ranskalaista ”juhannusta”, Fête de la Musiqueta. Iltapäivän kuumuudessa avenueita pitkin lenkkeillessäni totesin jo, miten miltei joka kulmalle oli nousemassa esiintymislavoja spotteineen ja muine härpäkkeineen. Pitihän siinä sitten lähteä Neidon Kanssa kaupungille pyörimään ja nauttimaan ilmaisesta musiikkitarjonnasta – ja mikäpä siinä muuten nautiskellessa, kun kaikki genret kukoistivat ja tarjolla oli jokaiselle jotakin, vaan kun viimeiset tenttini ajoittuivat (Murphyn lakia uskollisesti noudattaenko?) juuri perjantaille. Palasimme kyllä jo aamuyöllä kiltisti kotiin, mutta yritäpä siinä nukkua kun avenuellasi on sambakarnevaalit menossa… ja niiden päätyttyä kotiinsa aamun tunteina palailevat juhlijat jatkoivat mekastamista. Joskus näin vilkkaassa korttelissa asuminen hieman rasittaakin.

Menin sitten perjantaina parin tunnen unen jälkeen sekopäisenä japanin suulliseen kokeeseen, opettajan haastattelu siis… Ei olisi kyllä voinut mennä enempää puihin. Alkoi välillä ihan naurattaa, että miten hitossa osaan taivuttaa kaikki verbit näin päin pyllyä jne. Jottei tenttirumban päätös olisi käynyt liian helpoksi, väänsin finaaliksi vielä Meiji-kauden kirjallisuuden uusintatentin, sen, johon en uskaltanut mennä ensimmäisen lukukauden päätteeksi. Olo oli viimeisen ponnistukse jälkeen lievästi sanottuna hieman rätti, mutta pyyhkäisimme Neidon kanssa Defenseen, mistä meille oli luvattu Asicsin bussilta ilmainen ”reppu ja treenimusaa usb-tikulla” etc. promokräsää, mutta tyypilliseen ranskalaiseen tapaan kama oli loppunut kesken (vaikka meillä olikin kupongit tavaroille), mikä tietenkin ilmaistiin mahdollisimman töykeästi se-on-vain-voi-voi-ja-menkäähän-ny- siitä – tyylillä. No, tulipa nähtyä Defense sentään. Lopun juhannusillan vietin nautinnollisesti sohvalleni käpertyneenä hyvien kirjojen kanssa lasillinen (tai pari…) valkoviiniä seuranani.  

Tänä yönä olimme Neidon kanssa illallisella vuokraemäntäni Täti Touhukkaan ja hänen puolisonsa seurassa kiinalaiskorttelissa, ja luvassa olikin odotetusti show vilkkaan brassirouvan ja miltei yhtä vilkkaan ranskalaisherran seuran seurassa… Olen muuten saanut kommentteja, että vuokrasuhteeni taitaa olla aika erikoinen, kun vuokraemäntäni tulee luokseni yhdeltätoista illalla hakemaan vuokraa kuukauden myöhässä kadottuaan viikkokausiksi ja käy sitten ravintoloissa kanssani. Sanoin tämän rouvalle, ja häntä se huvitti suuresti. Pitäisi ehkä lakata puhumasta vuokraemännästä? Oli muuten ihmeellinen kyllä tuo raflakin, kiinalainen perheyritys, varmaan kuusi eri ihmistä pörräsi meitä passaamassa (muut asiakkaat olivat tietysti kiinalaisia) – ja aika persoonalliseen tyyliin. Neito ei jaksanut syödä mainiota höyrytettyä inkiväärikalaansa, siis nimenomaan kokonaista kalaa, loppuun. Tarjoilija loukkaantui : ”c’est dommage, je ne veux pas le jeter”! Hän kieltäytyi viemästä kalaa pois, kunnes aina avulias Setä Touhukas, joka ressukka oli jo muutenkin ähkyssä, pisti sen poskeensa. Hyvä tietysti, ettei ruokaa haaskata, ja olihan se laatukalaa, mutta ensimmäinen kerta kyllä, kun näen tarjoilijan pakottavan asiakkaansa syömään annoksensa loppuun!