Nimittäin se tiibetiläinen ravintola, johon japanilaisen kaverini kanssa poikkesimme. Oli muuten vähän liiankin tiibetiläinen kaikkine Dalai Laman kuvineen, alttarikynttilöineen ja rituaalinaamioineen, jopa niin tiibetiläinen, että arvelimme omistajien olevan kiinalaisia, kuten useimpien täkäläisten ”japanilaisravintoloiden” omistajat. Aidon japanilaisravintolan muuten erottaa siitä, että siellä on reilusti kalliimpaa kuin kiinalaiskopiossa. Mutta (kiinalaiset) raviolit olivat joka tapauksessa makoisia, niitä oli paljon (hämmästyimme, kun bamburasian alta paljastui toinen, jossa oli sama setti toiseen kertaan), tunnelma oli oikein sympaattinen ja oli niin kiva höpöttää japaniksi. Sama juttu kuin suomen kanssa. Vieras kieli suhteessa ympäristöön muodosti turvallisen teltan ympärillemme. (Minua muuten nolottaa aina, kun kuulen suomea kaupungilla. Suomalaiset puhuvat – minä mukaan luettuna – ihan mitä sattuu, aika törkeitäkin juttuja, kun uskovat ”ettei nää patongit ymmärrä”. Yksi talvinen ilta näin kaupassa tytön, jonka kanssa olin kerran ammoisina aikoina istunut samalla ranskan kurssilla, juttelemassa suomeksi jonkun toisen vaaleaverikön kanssa, mutta hän ei, yokatta, tunnistanut minua… Attention.)

 

Jatkot olivat myös kivat, koska kaverini poikaystävä, joka on pätevä salariimanin ranskalaisversio (siis un vrai bureaucrate) – joka muuten työskentelee 14 arrondissementin (eli naapurustoni) mairiessa, missä hän tehtailee vaalikampanjoita sosialisteille ja vihreille (opin juuri äsken, että Ranskassa on tasan kolme piiriä, joissa vihreät ja vasemmistot työskentelevät yhdessä, 1e ja 14e arrondissement ja joku pikkukaupunki Bordeauxin lähellä) - on myös muusikko.* Hän vei meidät yhteen aika karmaiseen baariin, jossa soitteli hänen ystävänsä. Asiakkaita ei paljon muita ollut kuin me kolme, omistajaleidi ja pari garçonin tapaista hemmoa, jotka sekä tarjoilivat että joivat, ja kun kaikki tunsivat toisensa, oli tunnelma aika kodikas. Esiintyjänä nimittäin oli ”J-P”, joka itse asiassa on, vuoden 1984 Ranskan kuumimman bändin, Les Avionsin, entinen artisti. Huolimatta vuosien huumelastista (joka kyllä näkyi jo, ikävä kyllä), hän soitti ja lauloi edelleen mainiosti. Oli oikein mukava tunnelma, vaikka laulut olivat vähän surullisia. Mitä muuta ne voisivat olla, kun menestyksen ajat ovat menneet ja jäljellä on vain nostalgiaa ja savuinen kuppila, jossa yleisönä muutama känniläinen ja kaverisi pikkuvirkamies.

Niin ja tietysti sen kaverin japanilainen nainen ja sen suomalainen kaveri, joka kituu joka hetki, koska tietää, että ihana Pariisikin on kohta enää vain nostalgiaa.

 

*Tälläisiä lauseita saan aikaan selvin päinkin, mutta nauttimani bordeaux on kieltämättä avuksi.