Minun on jo jonkin aikaa pitänyt kirjoittaa eräästä ihanasta taide-elämyksestä, näyttelystä jossa kävimme viime viikolla, mutta vahvat elämykset vaativat hieman prosessointia, varsinkin kun taas kerran on kyseessä kokemus, jota on mahdotonta suodattaa kielelle.

 

En bref, olen aina suhtautunut nykytaiteeseen suurella ennakkoluuloisuudella. En mene niin pitkälle kuin eräs ystäväni, jonka mukaan art nouveau on viimeinen todellinen taidesuuntaus (sekin vain aasialaisten vaikutteidensa ansiosta) ja sen jälkeinen modernismi yms. on kaikki (hienosti sanottuna) täysin taiteen kentän ulkopuolella, ts. suomeksi sanottuna täyttä paskaa. En siis allekirjoita tätä arviota, mutta on myönnettävä, että minulla on nykytaiteesta – joitakin merkittäviä poikkeuksia lukuun ottamatta – vanhempaa taidetta vähemmän positiivisia kokemuksia.

 

Sitten tuli tämä näyttely:

 

http://cultureetloisirs.france2.fr/artetexpositions/expos/30157643-fr.php

 

Yritin etsiä kuvia edes muutamasta maalauksesta, koska siellä ei onneksi saanut valokuvata, mutta tulokset olivat vaatimattomat:

 

…Eli yrittäkääpä nyt kuvitella nuo kaikki sellaisiksi seinille leviäviksi monen neliön kokoisiksi paperille toteutetuiksi maalauksiksi, ja värit… Äh, miksi yrittää selittää selittämätöntä.

 

No, kyseessä siis oli Japanin "Academié des Beaux-Arts:n » japanilaisvastineen Intenin näyttely. Lyhyesti jälleen: olin aivan pilvissä tuon näyttelyn jälkeen, itketti ja nauratti. Minulla on muutenkin tämä ongelma taidenäyttelyissä, eläydyn ihan patologisesti. Kasvoilleni nousee euforinen hymy kun seison jonkin ihanan teoksen edessä, väreet kulkevat selkäpiitä, saan sellaisia kiksejä että ihan pelottaa. Saatan pysähtyä tutkimaan jotain työtä ties kuinka pitkäksi aikaa, minun on saatava tietää, miten edessäni oleva ihana illuusio on toteutettu… En siis tunne juuri ollenkaan taideteorioita, en ole kiinnostunut taiteesta teknisesti, käsityön muotona, vaan se on minulle huumetta, puhdasta intohimoa, sisälläni on yhä se kolmivuotias, joka julisti intohimoisesti uhraavansa elämänsä kuvataiteelle ja ryhtyvänsä isona taidemaalariksi. *turhautunut hymy*

 

Aika katoaa, minä katoan maalaukseen…  Yleensä saan sitten osakseni huvittuneita katseita ja vartijat usein tiedustelevat ystävällisesti, olenko kenties taideopiskelija vaiko ihan kuvataiteilija. Sanon olevani vain… luova hullu.

 

Näyttely oli japonistin silmissä muutenkin mielenkiintoinen, sillä kaikki taiteilijat olivat ammentaneet töihinsä perinteisestä kulttuurista. Jälleen kerran törmäsin minua aina ihastuttavaan tapaan, jolla japanilainen kulttuuri sulauttaa vanhaa ja uutta parhaimmillaan hyvinkin harmoniseksi kokonaisuudeksi.

 

Toinen positiivinen nykytaide-elämykseni oli eilinen vierailuni rakkaiden Gobeliinieni nimikkokohteessa, manufacture des gobelinsissa. Vuosia suljettuna ollut Grande Galerie on viimein avattu yleisölle, ja huh, Figaron mainion artikkelin mukaan näytettävää riittää kuulemma 40 vuodeksi eteenpäin… Siinä siis savottaa Linnan Neidolle! Olen piakkoin menossa tutustumaan itse valmistuspuoleen, raportoin varmaan siitäkin, sillä lehden ja Linnan Neidon mukaan edessä on taas jännittävä kokemus… Vaihteeksi.

 

Niin tosiaan, kun olen koko talven vääntänyt opiskella, aion ottaa nyt vahinkoa takaisin, mikäli ette ole huomanneet…

 

Mutta tämäkin näyttely oli siis myös ilahduttava kokemus:

 

 

Olin hämmästynyt siitä, miten uskollisesti kankaalle oli pystytty jäljentämään mallin (siis joltakin taiteilijalta ostetun taideteoksen) yksityiskohdat, ja jopa tekniikka: esimerkiksi akryyli-maalaukseen pohjautuvissa seinävaatteissa oli selvästi aistittavissa akryylimaalin tuntu, siveltimen vetoja myöten…

 

Ihastuin etenkin tähän huikeaan mattoon:

 

Paljastan teille kaksi ihastuksen kohdettani. Olen aivan ihastunut kahteen asiaan: nettiradioihin ja Daniel Auteiliin. Auteuil on ollut yksi harvoista suosikkinäyttelijöistäni jo vuosia, näin enempiä perustelematta. Olen katsellut viimeaikoina muutaman Auteuil – elokuvan ja tänään on luvassa taas yksi, jolta odotan paljon: Cœur d'Hiver.

Nettiradiot: kun preppasin tuohon ranskan kokeeseen, löysin nettiradioiden ihmeellisen maailman. Olen kuunnellut paljon Radio Francen tarjontaa, suosittelen lämpimästi. Ylenkin ohjelmia olen jonkin verran harrastanut. Tenttiputkessa olen ottanut tavaksi (kun muuta en ehdi tai jaksa oikein kuunnella) joka ilta myöhään, puolen yön aikoihin, NHK:n japanin kielisiä uutisia yms. informatiivista ohjelmaa. Hauskaa, kun lähetys alkaa aina: "Tässä NHK Radio Japan, seitsemän uutiset. Suoraan Tokiosta, hyvää huomenta". Hirveän paljon muuta en vielä ymmärrä, kuin erilaisia puheen maneereja ja sanoja ja aina nyt sen, mistä suurin piirtein puhutaan, mutta yksityiskohdista en sitten juuri mitään. Tai riippuu pitkälti aiheesta, tietenkin. Pitkä ja kivinen opintie on vielä edessä siis...

 

… Niin ja sitten olen ihastunut Mylene Farmeriin. Mutta siitä ehkä joskus toiste. Mylene nyt on vain niin ihana.