Viikko mennä hurahti, kävin romanialaisen erasmus - kaverin sushi – bileissä ja hikoilin työpaikkakiusaamisen psykologista rakennetta ruotivan käännöstyön kanssa.
Viime viikolla tuli katsottua La Vie des Autres (das Leben der Anderen), jota on kehuttu kai Suomessakin. Menkää arvoisat lukijani katsomaan, jos ette vielä ole nähneet ja jos nykyhistoria/ DDR/ vakoilujutut/ kylmäsota/ herkulliset juonet kiinnostavat yhtään! En muista milloin olin viimeksi itkenyt elokuvissa, mutta tämä tarina kutkutti suolavesivirrat kasvoilleni.
Alors, passons au sujet…
Vastaan täten Bambin minulle asettamaan haasteeseen ja paljastan kuusi ns. outouttani (miljoonien joukosta?). Minulle nämä ovat niin normaaleja toimintamalleja, että piti oikein miettimällä miettiä hulluuksiani, joskin keksin ison liudan sellaisia (lähinnä päänsisäisiä juttuja), joita en ilkeä tunnustaa edes tällä itsehäpäisyfoorumillani…
1. Yökupellus: olen totaalisen yöeläin. (Rakastettuni mukaan se on yksi ominaisuuksistani, jotka tekevät minusta lähes sietämättömän elinkumppanin… lähes.) Jos mitenkään mahdollista, järjestän aina jotenkin asiani sille tolalle, ettei minun varmasti tarvitse lähteä mihinkään aamuisin. Nytkin olen piruuttani ottanut vain aikaisintaan 11h 30 alkavia kursseja – syyslukukauden aikana klassinen kielioppi alkoi jo 10h 30, eli kauhujen lähiössä asuessani oli noustava jo 7 h 30, kun matka kesti sen parisen tuntia… Voitte uskoa, että vihasin sitä kurssia!
Linnan Neito on muuten myös yökukkuja, mikä ei juuri hämmästytä, kun olemme monessa monessa asiassa kuin kaksossisarukset… Täällä meitä sitten on kaksi vampyyria samalla ullakolla.
2. Taikauskoiset rituaalini. Minä en ole sitten tippaakaan taikauskoinen! Nauran horoskoopeille ja taroteille ja muille hullutuksille. Mutta joka kerta, kun lähden ulos, täytyy minun moneen kertaan tarkastaa, että minulla on mukanani ”lompakko-avaimet-kännykkä-ja-passi-muvo-sekä-kello”. Ja mantra pitää sitten toistaa juuri tuossa järjestyksessä, samalla miettien, että kaikki nyt ovat varmasti mukana… Jos kaikkia ei tarvita sillä kertaa, niin sitten pitää miettiä, että joo, sitä en tarvitse jne. Mantra muuttuu sen mukaan, mitkä tavarat ovat ajankohtana tarpeellisia, esim. kun kelloni tässä taannoin hajosi, se jäi litaniasta pois. Ja vastaavia hullutuksia on muitakin…
3. Sekokielisyys. Ajattelen yleensä ainakin kolmella kielellä. Tämä ominaisuus on lisääntynyt täällä oleskellessani, ja nykyään muodostan sujuvasti päässäni suomi - ranska - englanti - japani - lauseita, joissa ei ole tietenkään mitään järkeä. Jotkin asiat vain pulpahtavat päähäni heti japaniksi, toiset ranskaksi jne. Kun kävin juuri katsomassa La Vie des Autres - leffan , sotkin pari päivää saksaakin tuohon sekameteliin.
4. Lasken askelia. Kun olen tosi väsynyt, eli usein kotiin palatessani, enkä jaksa ajatella mitään mielenkiintoista, jotta aika menisi nopeammin, alan usein laskea askelia. Arvaan, montako askelta menee, kun olen tuon ja tuon tolpan kohdalla ja sitten lasken ne niin, että ”huijaan”, ts. jätän laskematta tai lisään askelia, ja sitten saan muka aina vaikka sen 75 askelta. Helsingissä asuessani laskin miltei aina eri tavoilla matkaa metrolta kotiovelleni, kun olin uupunut. Outoa. Joo.
5. Ahmin värejä. Jämähdän kausittain joihinkin väreihin: pari vuotta minulla oli järjetön himo kaikkeen miltei kaikkiin violetin sävyihin. Sitten tuli turkoosi vaihe, ja nyt olen seonnut oranssiin, mikä on outoa, koska se ei ole koskaan ollut minulle kovin läheinen. Johtuisiko keväästä, mutta on ostettava appelsiineja ja pantava ne esille, vaikka ne ovatkin niin vaivalloisia kuoria… Violetti sen sijaan ei maistu enää yhtään! Saan muutenkin käsittämättömiä kiksejä, kun näen jotakin mielestäni upean väristä, tai pikemminkin esineen värit ja muoto ja kokonaisuus tyydyttävät sen hetkistä väritarvettani…
6. Käyn melkein aina kylmässä suihkussa. Joidenkin mielestä se on outoa, minusta käytännöllistä, koska ihoni on herkkä ja menee heti huononpaan kuntoon, jos alan lirutella suihkussa pitkiä aikoja. Oikeastaan lämmintä tulee otettua lähinnä silloin, kun pitää pestä tukka – täällä kopperossani veden lämpötila kaiken lisäksi vaihtelee hysteerisesti, ja lämmin vesi loppuu varaajasta muutaman minuutin päästä. Kuvittelen, että en pääsisi aamuisin enää ylös ilman kylmää piristysruiskausta.
Sitten vielä jotain ihan muuta…
Eräs ystäväni, elokuvahullu hieman vanhempi rouva, joka opiskelee japania harrastuksen vuoksi, kopioi minulle toiveesta ison läjän intialaista leffamusaa. Olen kuunnellut sitä päivät pitkät ihan täpinöissäni: metrossa, lenkillä, kaupungilla pyöriessäni… Arjesta tulee niin paljon hauskempaa, kun korvissa raikaa Chaiya chaiya tai Dheeme dheeme… Ja alan kaivata Intian lämpöä. Voi olla, että pääsen sinne taas pikemmin kuin arvaankaan, sillä meillä on neidon kanssa jo aika ihana matkasuunnitelma kehittymässä, varsinainen Aasian turnee. Kunhan saan tutkintoni valmiiksi ja pääsen Japaniin edes vuodeksi, lähdemme yhteiselle seikkailulle.
Viime sunnuntaina kävimme Marmottanilla, koska siellä on vaihtuvana näyttelynä Monetin kokoelma japanilaisia puupiirroksia. Tuntui niin lämpöiseltä istua tuttujen lumpeiden ja japanilaisten siltojen ympäröimänä tutuissa huoneissa. Minulla on impressionismiin nostalginen suhde: sekosin niihin maalauksiin 10-vuotiaana ja yhä edelleen saan käsittämättömiä kiksejä niistä väreistä. Puupiirrosnäyttely oli käsittämättömän ihana, täynnä Utagawaa, Hokusaita ja muita klassikoita. Kiinnostavaa oli nähdä myös Edo-kautta myöhäisempiä töitä, kuten Meiji-kauden ”Amerika” ja ”Roshia” – työt, jotka esittelivät ulkomaiden asukkaita, sekä Kiina – Japani – sodan aikaiset taistelukohtauksia esitteleviä kuvia, joita harvemmin kirjoissa näkee.
Kommentit