Orangerie

 

Tänään kävin kuin kävinkin Orangeriessa, vaikka jono oli kyllä melkein puolet tuosta viime kertaisesta. Mutta pakkohan siellä oli käydä, kun viimeksi olen käynyt joskus 1990-luvulla… Nyt paikka on avautunut pitkän remontin jälkeen ja kuulemma aivan toisen näköinen kuin ennen.

Yksinkertaisesti rakastan noita saleja. Rakkauteni impressionismiin syttyi 10-vuotiaana, Orangeriin pääsin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Ja taas olin aivan hurmiossa.

Concordella oli kaunis ja keväinen ilta ulos tullessani...

* * *

Tehtaankadun tulitikkutyttöä tapaamassa

 

Voi, miten olenkaan iloinen, että tutustuin Linnan Neitoon! Uusia maailmoita aukenee eteeni tämän kulturellin maailmankansalaisen ansiosta. Sunnuntaina kävimme läheisessä kirkossa (St. Annessa) kuuntelemassa digeridoo-konserttia. En tajunnut pistää enempää päälle, ja siellähän tuli aika viileät oltavat kun lämpötila oli suunnilleen sama kuin ulkona – näin soittajien kappaleiden välillä puhaltelevan punertaviin käsiinsä… Kylmyydestä huolimatta, melkoinen elämys! Digeridoiden kumea, salamyhkäisen monivivahteinen ääni kiersi kirkon tummuneita holveja kuin jostain uniaikain takaa kiirivä oudon elääimen mylvintä. Naureskelimme, että tälläistä konserttia ei suomalaisessa kirkossa ihan niin vain järjestettäisikään. Kun vähän miettii, millaisen hälyn joku Lordi nostatti tai lueskelee hieman Kirkko & Kaupunki – lehden yleisönosastoa, niin huh huh…

Jotta semmoisia pillejä...

 

Maanataina oli vuorossa Champo – elokuvateatterin Kaurismäki-ilta, jossa katsottiin Tulitikkutehtaan tyttö (La fille aux allumettes) ja sen jälkeen paikalle saapui itse Kati Outinen. Kyllä huomaa, että elokuvakulttuuri on täällä ihan toisessa arvossa kuin Suomessa. Nytkin esitystä odottavien ihmisten jono kierteli korttelin ympäri. Toki Outinen on myös tunnettu täällä, etenkin Cannesin palkinnon mukaan "jonka suuruutta ei Suomessa tiedetä", hänen itsensä mukaan. On aina virkistävää päästä tilaisuuksiin, joissa on elokuvien tekijöitä kertomassa tuotoksistaan. Kaikkien niiden hiljaisten ja vakavamielisten Kaurismäki-roolien jälkeen oli jännittävää nähdä näyttelijä hahmojen takana, puhelias ja huumorintajuinen nainen. Tunnelma oli täydessä salissa leppoisa ja valveutunut ranskalaisyleisö teki kysymyksiä, joista irtosi paljon keskustelua ja herkullisia anekdootteja filmien synnystä. Tiedättehän esimerkiksi sen kohtauksen, jossa Irma (Outinen) menee nukkumaan Mies vailla menneisyyttä – elokuvassa? Hän laittaa radion päälle pohjattoman apea ilme kasvoillaan ja sieltä kajahtaa räväkkää rock'n rollia. Elokuvan kuvauksissa Kaurismäki opasti Outista sanomalla, että radiosta tulee hyvin surumielistä Chopinia! Elokuvan ensi-illassa ohjaaja myhäili Outiselle, että "mulla on sulle yllätys"…

 

Viimeinen ehkä hieman vähemmän valveutunut elokuvafäni kysyi, että onko elokuva ajalta, jolloin Suomi "oli vielä sidottu Neuvostoliittoon"…

 

Toinen kokemusmaailmaani laajentanut ihminen on Rouva Touhukas du Brezil, joka viimeksi täällä käydessään (hän ilmestyi yöllä puoli yhdeltätoista, kun oli sovittu, että hän pistäytyy aamupäivällä… onko Braziliassa silloin aamu, vai?) alkoi piirtää minulle "matkailumainosta" Brazilian tulevalle vierailulleni! Meillä oli aika hauskaa yhdessä, ja myöhemmin sähköpostissa ilmestyi selventävä mainos. Circuit "Voyager convivialement au Brésil" sisältää perhemajoituksen, heidän farmillaan Ipatakan saarella, sekä heidän ystäviensä luona Riossa ja Salvadorissa, 16 euroa yö (keino rahoittaa eläkepäivämme "nos beaux jours" Ranskassa ja Braziliassa, mailissa sanotaan…). Matkamajoituskohteilla on sellaisia teemanimiä kuin "capoeira et environnement", "tutti quanti". Osa sijaitsee Brazilian köyhimmillä alueilla, ja ovat vissiin aika eksoottisia, mutta elämä on brasseissa joka tapauksessa halpaa ja iloista! Eli jossain ajassa alkaa ilmestyä siis Brazilian kirjeenvaihtajan blogi…

Ai niin, olen huijannut teitä: ikkunastani näkyvä kupoli ei suinkaan ole Pantheon – joka on paljon lähempänä ja näkyy kyllä vaikuttavasti tuolta kadun päästä, mutta ei kylläkään minun ikkunastani. Äimistelin Neidolle, että onko se jokin optinen harha vai miksi se näyttää olevan niin kaukana ikkunasta kurkittuna… Noloa, mutta hän lohdutti, että hän itse tiiraili "Pantheonia" melkein kaksi vuotta studetteni ikkunasta ennen kuin asian oikea laita selvisi. Ikkunasta kuuluva kupoli on sen sijaan Val de Grâce, jossa Abbe Pierrekin pötkötteli.