"Sää on kuin Suomessa toukokuun lopussa parhaimmillaan: aurinko paistaa, ilma on lämmin, narsissit ja krookukset kukassa, perusnyrpeän pariisilaisilmeen alta on kuoriutunut hätkähdyttäviä hymyjä, katukahviloiden terassit täynnä iloista sorinaa ja hälyä. En tiedä, johtuuko se ilmastonmuutoksesta, enkä jaksa nyt huolestua, mutta täällä on kevät aluillaan, ei voi mitään. Hassua, mutta viime päivinä minulla on ollut vahva 'hei-mä-elän-unelmaa' - fiilis. Pariisi on kuitenkin minun kaupunkini, paljon enemmän kuin vaikkapa Helsinki. Olen kääntänyt Lévi-Straussia japaniksi ja puolustanut urheasti käännöstäni, jonka esittelin version - kurssilla. Olen päntännyt kanjeja, analysoinut Kawabatan Yukikunia ja lukenut Pays de la Neigeä (suom. Lumen maa) ranskaksi. Kääntänyt ja kääntänyt. Kuullut opettajilta, että olen 'edistynyt paljon' ja tehnyt 'hyvää työtä'. Kaksi lisencen kokeista ei silti mennyt läpi: niiden yhteiskeskiarvo jäi puolitoista pistettä vajaaksi – minkä vuoksi tunnen itseni totaaliseksi luuseriksi, kaikesta progressiostani huolimatta."
No, olen kyllä tehnyt muutakin, yllätys vaan! Käynyt baareissa kaverien kanssa, moskeijan teesalongissa, törsännyt alennusmyynneissä (onneksi ne loppuivat, muuten olisi rahat loppuneet ensin), ja Orsayn soirée des étudiants – tapahtumassa. Orsay-iltama oli opiskelijoille ilmainen, museo auki 22h asti illalla, eli sinne oli mukava piipahtaa luentojen jälkeen. Tauluja oli esittelemässä media yms. alojen opiskelijoita, joiden kanssa oli mukava lörpötellä tutuista ja vähemmän tutuista tauluista. Myös viime viikonloppuna loppunut l'Institut du Monde Araben Venise et l'Orient – näyttely oli vaikuttava, harmi vain että tuli mentyä toiseksi viimeisenä päivänä, eli sain tungeksia joka ikisen esineen luona kahteen kertaan – ensin jonottaa lukemaan pienen pienellä kirjoitettua selostusta ja sitten katsomaan itse esinettä… Musée Carnavaletin eli Pariisin kaupungin historiamuseon kävin vihdoin katsastamassa. Tarkoitukseni on hankkia muutamia teoksia Pariisin historiasta ja perhetyä siihen edes hieman paremmin, nyt kun rakkauteni ranskalaiseen kulttuuriin on taas syttynyt… Seuraavaksi on listassa eräs teatteriesitys, puolen kymmentä leffaa (Neito on siis cinéphile, elokuvafriikki, eli käymme leffassa noin kerran viikossa), pari museota, jazzklubi-ilta jne.
Olen väkisin nimittänyt Linnan Neitoa enkelikseni, hänen protesteistaan huolimatta. Hän on ihana ihminen. Olen hämmentynyt: ensimmäistä kertaa tämän elon taipaleeni aikana olen kohdannut ihmisen, joka muistuttaa minua niin monessa asiassa, ja on silti aivan erilainen (siis en minä en ole ihana ihminen, vaan lähinnä v-mäinen ihminen, mikä lienee ero numero yksi). Yhtäläisyydet taas eivät rajoitu siihen, että mm. olemme opiskelleet samoja aineita, meillä on samankaltainen maku ja samoja kiinnostuksen kohteita, olemme syntyneet sattumoisin samalla seudulla ja samana päivänä (eri vuonna sentään, huh huh – äitimme eivät pötköttäneet viereisissä vuoteissa synnytysosastolla…) samassa sairaalassa samalla seudulla, jolta pääsimme pois saman ikäisinä ja että hän aloitti "matkalaukkuelämänsä" tasan saman ikäisenä kuin minä. Ei mitenkään epäluonnollista siis, että hän ymmärtää minua jollain henkisellä tasolla hirveän hyvin.
Kommentit