<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olin tänä iltana(kin) Cité U:ssa juoksemassa. Asun saman linjan varrella, ja junalla pyörähdän sinne muutamassa minuutissa. Citéssä on monia hyviä puolia (ensinnäkin tietysti se kaunis ajatus kansainvälisestä opiskelijayhteisöstä ja kulttuurien välisestä solidaarisuudesta). Minulle mieluista on, että siellä voi juosta iltaisinkin. Citéssä on aina väkeä ulkosalla, paljon nuoria ihmisiä hölkkää tai hengailee puistossa vielä iltamyöhälläkin. Viikonloppuisin ja joskus kauniina syysaamuina, joita on ollut tänä vuonna paljon, olen nauttinut Sceaux:n upeasta puistosta. Pitäisi ottaa siitä valokuvia, harmi vain, että ruska on jo ohi. Mietin tänään tyypillisesti muutamassa minuutissa maiseman päälle pudonneessa hernerokkasumussa hölkytellessäni, että treenauksesta on tullut täällä minulle vieläkin tärkempää kuin se oli Suomessa. Kaipa se on jonkinlainen selviytymiskeino: kun stressiä on paljon (tai liikaa...toisinaan...) ja asuu vieraassa maassa, on pakko saada purkaa ajoittaista turhautumista ja tyhjentää päänsä. Kaipaan ruisleipää, toimivaa joukkoliikennettä, puhtaita katuja, salmiakkia, suomalaista byrokratiaa… Mutta juokseminen on sentään samanlaista, tuttua ja turvallista, ja aina siitä tulee sama hyvä ja levännyt fiilis. Kun joku asia on mieluinen, sille löytää ihmeesti aikaa kiireenkin keskellä...

 

Eilen kävin muuten katsomassa anime-elokuvan, johon kaverini oli saanut vapaalippuja. Hänen tyttärensä, joka on elokuva-alalla ja töissä Lontoossa saa usein vapaalippuja, eli pääsimme ilmaiseksi. Oli kyllä omituisin näkemäni animepätkä tämä Paprika (traileriin suora linkki Animelehden sivuilla), ja yksi omituisimpia näkemiäni filmejä yleensäkin. Teemana olivat unet ja unien ja todellisuuden välinen, häilyvä raja. DC-mini – nimiset koneet muuttivat todellisuutta uniksi, jos oikein tajusin, vaikka niiden tarkoitus oli toimia kanavana nauhoittaa unia ja hoitaa ihmisten traumoja muuttamalla ahdistavia unia toisiksi... aika freudilainen juttu siis). Elokuva oli upeasti kuvitettu, musiikki oli myös hyvä, jotkut kohtaukset loistavia, mutta jotenkin vaikutelmani oli lähinnä kaoottinen. Liian monimutkainen juoni, tuli sellainen olo, että nyt on liikaa tavaraa tungettu liian pieneen tilaan. Ja usein elokuva pelasi sillä klaustrofobisella ahdistuksella, joka katsojalle tulee, kun hän ei saa selville, mikä on unta ja mikä todellisuutta – tai siis elokuvaa. Mutta olipahan mielenkiintoinen kokemus tuokin.