<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihanaa! Kuten otsikkokin osoittaa, olen viimein viimein viimein löytänyt kolmannen kämppäni, johon juuri tänään allekirjoitin vuokrasopparin. Olen ollut asiasta ihan hiljakseen, sillä kaikkien vaikeuksien jälkeen en enää luottanut kämpän varmistumiseen ennen kuin puristin vuokrakuitteja ja sopimusta tassuissani. Mutta nyt, ihanaa… Muutan Pariisiin, todellakin, intra muros. Ja osoitteeni on tammikuun alusta 13º - kävelymatkan päässä latinalaiskortteleista! Vuokra on sama kuin siinä ensimmäisessä, kauhulähiön kämpässäni, mutta neliöitä on alle puolet – virallisesti ruhtinaalliset 10, mutta viisto katto saa sen tuntumaan pienemmältä, eli se on kirjaimellisesti ”chambre sous les toits” – huone kattojen alla. Vessa käytävällä on ainoa arveluttava asia, sillä koppi on kodikas ja kivasti sisustettu. Talo on hieno, nuo ullakkokopperothan ovat entisiä palvelijain huoneita, he poloiset ovat passanneet talon hienostoasukkaille. Nykyään niissä viihtyvät opiskelijat ja muut kohtuuvuokran ystävät.

Ullakon ikkunasta on upea maisema: eiffeli näkyy tietysti, samoin Montparnassen tornin rumilus, ”oversized lipstick”, kuten Lonely Planettini tornia luonnehtii. Vuokraemäntäni on hauska tyyppi, brazilialainen arkkitehtuurin opettaja. Sen verran brassimeininkiä tai mitä lie, että hän tuli yli puoli tuntia myöhässä, unohti vuokrasopparin ja sitten ajelimme hänen miehensä kanssa ympäriinsä kunnes löytyi internetpiste ja sopimus saatiin tulostettua, sitten ajeltiin taas ympäriinsä, koska oltiin vähän eksyksissä ja käytiin lopulta INALCO:lla, tyhjässä luokassa allekirjoittamassa soppari. Lopuksi ajelimme tyytyväisinä Dauphinesta suoraan riemukaarelle korskeaa Avenue Fochia pitkin, ja sieltä jouluvalojen kuorruttamaa Champs Elyséetä (siihen me tarvitsemme ydinvoimaa) aina Denfert-Rochouartiin asti, jossa nousin RER:n. Sain siis samalla hienon kokemuksen: opiskelijat harvemmin köröttelevät taksilla pitkin öistä Pariisia. Kaupan päälle vuokraemäntä höpötti koko ajan ja esitteli kaikki mahdolliset rakennukset ja arvioi niiden julkisivut ja kunnon – liekö arkkitehtien ammattitauti – sekä paljon, paljon muuta. Minä höpötin tietysti myös, ja olin iloisella päällä, vaikka koko hommaan menikin nelisen tuntia. Hän on vain niin touhukas ja iloluontoinen tapaus, ettei pienestä suurpiirteisyydestä jaksa välittää – tässä nykyisessä paikassani olen saanut vähäksi aikaa tarpeekseni jatkuvasta nipottamisesta.

Oli muuten tänään taas aivan upea luento. Opiskelu on parhaimmillaan matka uusiin maisemiin: sitä unohtaa ajan ja paikan ja kuuntelee lumoutuneena luennoitsijaa, ihailee hänen tietämystään, innostuu ja huokaa, kun on aika lopettaa. M. Lozerand vain on kerta kaikkiaan loistava. Kyseessä on Meiji – kauden kirjallisuuden kurssi, jolle eksyin lähinnä siksi, että kyseinen kohta puuttuu tutkinnostani, ja haaveilen yhä, että voisin saada edes muutaman opintopisteen tästä raatamisesta (kurssien yhteensopimattomuudesta yms. johtuen en juurikaan hyödy vuodesta määrällisesti, mutta kielitaitoni, motivaationi ja valmiuteni käyttää kieliä – sekä japania että ranskaa – ovat kyllä jo nyt kohentuneet niin paljon, että olen silti älyttömän tyytyväinen). Kurssin aihe ei alun perin varsinaisesti kiehtonut, vaikka olenkin jonkin asteinen kirjallisuusfriikki. Kuinka ollakaan, M. Lozerandin takia kävi niin, että kiersin tänään kaksi japanilaisten kirjojen kauppaa ja ostin lopulta itselleni joululahjan: Natsume Sôsekin Wagahai wa neko de arun (ransk. Je suis un chat, engl. I am a cat - en ole jaksanut tarkastaa, löytyykö suomeksi), nuorisolle tarkoitettuna versiona, jota kykenen sanakirjan avulla ihan kiitollisesti lukemaan. Kurssin käännöstehtävät ovat otteita kyseisestä teoksesta, sekä parista muusta Meiji-kauden kaunokirjallisesta tuotoksesta.

Siltä varalta, etten vielä ole maininnut, niin kaikilla kursseilla – suullista lukuun ottamatta –tosiaan käännetään, ja pelkästään aitoja ja alkuperäisiä tekstejä. Esimerkiksi eilen väänsin klassisen japanin kurssia varten Tsurezuregusaa (Joutilaan mietteitä) hikihatussa, ja vältin kiusauksen hieman tarkistella omaa versiotani netistä löytyvien käännösten kanssa… Siitä puheen ollen, nyt uppoudun uusimman pariin – tällä kertaa vuoden viimeistä, infernaalista ranska – japani käännöstäni, joka käännetään Robert Merlen l’Île (en tiedä edes tästä, onko suomeksi) – romaanista. Suosittelen kyseistä kirjaa lämpimästi, ainakin alkuperäiskielinen on loistava. Olen kohta lukenut sen, ahmimalla.