Muutemia puuhastelujani kuluneelta viikolta. Nyt minun pitää paneutua tuohon kirottuun käännökseen - se on joku pahuksen essee, joka pitäisi saada taipumaan ranskaksi. Jos vain ensin tajuaisin mitä siinä sanotaan... Ja sen pitää olla huomenna valmis!

 

Sunnuntaina (15.10) kävin senpai-clubissa (tai, japanilaisittain "senpai – krappussa"), jota järjestää eräs aktiivinen opiskelijatyttö. Ideana on, että  tapaamiseen tulee sekä ranskalaisia että japanilaisia opiskelijoita, ja osa ajasta puhutaan japania ja osa ranskaa, jotta molemmat osapuolet hyötyisivät tapaamisesta. (Ja minä hyödyin siis tuplasti...) Kokoontumispaikalle ilmestyikin ihan mukavasti porukkaa, japanilaisiakin tuli kymmenkunta. Haimme Starbucksista kahvit ja menimme läheisen puiston nurmikoille istuskelemaan, koska ilma oli aurinkoinen. Tapaaminen järjestettiin Village Bercyssä, joka todellakin on eräänlainen kylä - tai pikemminkin kylän muotoon rakennettu kauppakeskus. Pienissä taloissa on paljon kauppoja ja ravintoloita, mukulakivikadut, ja sunnuntaisin on vilkasta ja eloisaa. Ehkä hieman jotenkin keinotekoisen oloista, koska kaikki oli niin uutta ja siistiä, hmmm…

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Japanilaiset olivat oikein mukavia, opiskelijoiden seurassa oli tullut myös vain viikon matkalla olevia kavereita. Höpötettiin kaikenlaista, hörpittiin juomiamme ja vaihdettiin lopuksi osoitteita ja tietysti räpsittiin sellaisia suloisen ylipirteitä ryhmäkuvia ("chiisu, nee!"). 

 

Senpai-klubin jälkeen kävin baarissa yhden suomalaisen kaverini ja italialaisten vaihtarityttöjen kanssa. Ikään kuin kaupan päälle mukaan tuli kolme espanjalaista kundia, joilla tuntui olevan aikamoinen bileputki päällä. Aikamoisia sekoilijoita, yksi niistä bilekärpäsistä selitti minulle kaikenmaailman bailumestat ja miten jossain saa juoda kahdella kympillä mitä haluaa ja bilettää aamuun asti. En kehdannut sanoa, että en raaskisi millään tuhlata kahtakymmentä euroa moiseen… Olen muutenkin saanut kuulla olevani "fille serieuse" eli vakavamielinen tyttö tai tosikko - miten sen nyt ottaa - koska en biletä enkä juo olutta (viiniä kylläkin, mutta hyvin kohtuullisesi). No, on kai se aika huolestuttavaa käytöstä - erasmukselta... Kyseinen tietolähteeni kertoi myös, että Espanjassa jotkut yökerhot ovat auki aamukymmeen – eli sieltä voi kätevästi mennä suoraan töihin! Tsiisus, onkohan se totta?

 

Tiistainakin tuli käytyä illanvietossa (minustahan on tulossa sosiaalinen!), mutta ei tällä kertaa baarissa, vaan erään elokuvan ennakkonäytännössä suomalaisten kavereiden kanssa. Kyseessä on tanskalainen dokumenttielokuva, Between a smile and a tear (ranskaksi mielestäni aika tylsästi väännettynä: "Il était une fois… Le Montmartre Jazz Club de Copenhague"), joka kertoo siis Kööpenhaminassa 1960-70-luvulla kukoistaneen jazzklubin renessanssista vuonna 2004. Kahden päivän ajan klubi palautettiin entiseen "loistoonsa", eli jo toinen jalka haudassa olevat jazzgurut koottiin yhteen (siis ne, jotka olivat vielä elossa) soittamaan nuorempien polvien lahjakkuuksien kanssa. Elokuva oli todella sympaattinen ja hyvin tehty ja tietysti tulvillaan ihanaa jazzmusiikkia, kun eri-ikäiset ja eri maista tulevat jazzin rakastajat jammailivat yhdessä. Ja mikä mahtavinta: kolme elokuvassa esiintyvää artistia (ikivanha saksofonisti, keski-ikäinen viulisti ja nuorempaa polvea oleva pianisti) oli saatu paikalle – eli ennen leffaa yleisö sai nauttia samaan hintaan aidosta livejazzista! Improvisointiakin, hieman… Pitää varmaan käydä hakemassa tuo soundtrack heti kun se tulee markkinoille. Leffaa suosittelen tietysti mitä lämpimimmin kaikille jazzin ystäville, kunhan se vain ilmestyy teattereihin. Niin, tiedä sitten, ilmestyykö myös Suomessa...