Tänään annoin 2 euroa viiskyt senttiä jossakin äkillisessä mielenhäiriössä Championin kulmalla jalkakäytävällä asustavalle miekkoselle. Kai se on tätä lopun alkua. Kohta en näitäkään tuttuja pummeja enää näe. Tämä on katujen mieheksi hieman poikkeuksellinen tapaus: rinkan, pressun, koiran, koiran hoitotarvikkeiden, tuolin yms. vakiovarustuksen lisäksi hänellä on toimistossaan kännykkä ja kannettava, jota olen nähnyt hänen lataavan öisin läheisestä valopylväästä (älkää kysykö, miten se on teknisesti mahdollista – laitonta se ainakin on). Sen verran olen kurkkinut, että hän surffailee myös netissä (varmaankin nappaa siis jonkin läheisen baarin tai asukkaan verkon) ja tekee ilmeisesti jotain etätöitä. Sosiaalinen kaveri, juttelee usein jonkun ohikulkijan kanssa. Kaikki vaikuttavat tuntevan hänet. En tiedä, kauanko hän on siinä asunut, tammikuusta asti ainakin. ]]>
Uppo-Nalle on viisas nalle.
Lohdutukseksi lähdin johonkin uuteen: menin elokuviin. Tänään alkoi taas elokuvafestivaali, Fête du Cinéma (vrt. Cinéma du Printemps, jossa olin keväällä), eli kun ensimmäisestä leffasta maksaa normaalihinnan, kaikki muut leffat kaikissa teattereissa maksavat 2 euroa kolmen päivän ajan. Tämä on taas yksi niitä asioita., joita tulen Suomessa niin valtavasti kaipaamaan: elokuvakulttuuri! Sitä Suomessa kun ei käytännössä ole kuin hyvin suppeassa mittakaavassa. Valitsin Filmothéquen Satyajit Ray – festivaalin elokuvan nimeltä Pather Panchali. Intialainen mustavalkoklassikko siis, Neito suositteli, itse en tietenkään ennestään tuntenut ohjaajaa. Ja ihana olikin… Aloin kaivata Intiaan taas kerran, pakko varmaan mennä taas nautiskelemaan maan sapuskasta.
Huomenna mennään onneksi erään ranskalaiskaverin kanssa hyödyntämään festivaalia lisää. Kun vain saisi filmin valittua tästä runsauden pulasta. Illemmällä kenties vielä lasilliselle yhden toisen kanssa. Ohjelmaa ainakin riittää, etten liikaa ehdi surra Neidon lähtöä. Onneksi hän on niin kissa: itsenäinen ja riippumaton. Minä natsahdan ihmisiin, ihastun ja kiinnyn heihin ja tunnen itseni tyhjäksi ja yksinäiseksi joutuessani eroamaan.
Mutta ei tänne ole tultu suremaan… Torstain leffasta piti sanomani, että oli aivan upea. Oli mukava nähdä vaihtoehtoista pienen skaalan animea, ja upeasti piirretty leffa ja kieli nostivat taas valtavan kaipauksen. Voisinpa pyyhkäistä täältä lähtiessäni suoraan kohti nousevaa aurinkoa pohjoisen ulottuvuuden sijaan (ja ryöstää tietysti ukkonikin sinne).
Perjantaina kävimme Neidon ja Rikin kanssa taas Louvressa, tällä kertaa Audiotoriumissa. Jo toinen kerta täällä ollessani, kun sain nauttia oikein orkesterin säestämästä mykkäelokuvasta. Tällä kertaa leffa ei ollut mitenkään järjettömän hieno, vaikka klassikon mainetta nauttiikin – Kenji Mizoguchin vuoden 1933 Taki no Shiraito/ le fil blanc de la cascade (The Water Magician). Perinteisillä japanilaisilla soittimilla säestettynä se oli kuitenkin aivan huikea. Ja miten he niitä soittivatkaan: en ole sellaisia vinkumisia ja kolinoita ennen kuullut shakuhachista ja shamisenista, saati kotosta… Mausteena vielä harppu, viulu ja rumpuja. Kun orkesterilla vielä oli kaikenlaisia ihmeperkusioita, joita tuli välillä nauhalta, sitä häkeltyi huomatessaan, että nythän soittaja tosiaan saakin tuon ihme narinan ja paukkeen irti shamiseniaan lyömällä, eikä se kajahdakaan kovaäänisestä.
Perhana, tähän taas jämähdin. Pakko palata sorvin ääreen. Ai niin, tuo eräs sekopäinen otsikko (Paris, je ne t’aime pas…) viittaa siis täällä jokin aika sitten näkemääni Paris je t’aime – filmiin, josta en jaksanut mitään mainita, kun se oli sellaista siirappia ja turistisontaa. Mutta varoituksen sana siis, älkää Pariisi – romantikot sijoittako siihen rahojanne. Tämä on nyt vain henkilökohtainen vaatimaton mielipiteeni, anteeksipyyntö teille, jotka siitä pidätte… Sen sijaan Pariisin nälkääni tyydytti ihanasti toinen kulmilleni, tuonne pohjoisrannalle (11. ja 10. arrondissementiin) sijoittuva Les Chansons d’Amour – musikaali. Sen soundracki kyllä himoittaisi.
Sorvi, sorvi…
]]>
Soijamaidosta ei tullut krapulaa, mutta joku minussa on nyt pahasti pielessä: ei nimittäin inspaa tuo viime lukukaudella mokaamieni tenttien uusintoihin lukeminen yhtään. Vielä pitäisi siis ponnistaa kolme uusintaa ja yksi kiinan tentti, johon en päässyt ajallaan, koska se oli samaan aikaan tärkeämmän japanin tentin kanssa. Opiskelukrapulaa pukkaa… Olen kyllä ihan pisissä noiden kanjieni kanssa, samoin kirjallisuuskurssin käännösten. Ja oikeastaan kaiken muunkin. Tänä iltana yritämme jo toisen kerran päästä katsomaan Amer Béton – nimistä - animeleffaa. Köh, siis preppaamaan japanin suulliseen kokeeseen, tietenkin. Tiistaina elokuvakone oli nimittäin hajonnut, toivottavasti tänään on parempi tuuri! Nyt voisi vilkaista niitä kanjeja...
Lisäksi oli taas mukavaa kuulla mitä mielikuvituksellisimpia arvailuja siitä, millaista on Suomessa. Yleisesti ottaen täkäläisten Suomi – kuva hieman huolettaa minua. Juttelin esimerkiksi kotimatkalla yhden samoissa bileissä olleen kundin kanssa, joka hämmästyi kuulleessaan, että Suomessa on hyttysiä (niitä on täällä metrossa, siellä on ilmeisesti sopivasti kosteita paikkoja, mihin munia), ja ihmetteli kovin, miten ne selviävät talven yli. Sanoin, että kaiketi samoin kuin täälläkin. Hän kyseli myös, onko siellä nyt hirmuisen kylmä ja pimeä (!!), ja miten pärjään tässä helteessä. Hän ilmeisesti uskoo Suomen olevan ikiroudan peitossa. Naapurini Claudia puolestaan tiedusteli, että kun sekä minä että Linnan Neito valvomme kaiket yöt, niin ovatko kaikki maanmiehemme siis sellaisia. Hän kyseli ihan vakavissaan, että johtuuko outo rytmimme maamme pitkästä ja pimeästä talvesta, joka sotkee vuorokausirytmin. Minusta on huolestuttavasti alkanut vaikuttaa, että ranskalaiset uskovat Fennian olevan jossain sivistyksen rajamailla häilyvä puolivilli ja kesyttämätön barbaarien maa, jossa vallitsee ikuinen talvi ja pimeys, jääkarhut kulkevat pääkaupungin kaduilla ja talvisin ei ole mitään liikennettä lumen takia, joten virastot ja koulut suljetaan ja maa vaipuu kaamokseen… Koulussa taas romanialainen ystäväni tiedusteli, milloin palaan sinne Islantiin… Sinne geysirien keskelle siis. Olisi kai pitänyt kysyä, mitä Bulgariaan kuuluu. Talon asukkaat eivät puolestaan väsy ihmettelemään ”noiden suomalaisten”, les finlandaises outoa tapaa kulkea rappuja seitsemänteen hissin käytön sijasta. Ranskalaiset kun kehtaavat odotella hissiä vaikka kymmenisen minuuttia ajakseen toisesta kerroksesta rez-de-chaussén. Ehdotin Neidolle, että kuvaisimme Pariisissa Suomi-version Boratista; kävisimme mm. selittämässä talomme asukkaille, ettemme uskalla mennä tuohon outoon koppiin, joka nielee ihmisiä, koska meidän maassamme ei sellaisia ole. Täydestä menisi, ihan varmasti. Tänään olin käymässä sen samaisen, tuossa lähistöllä asustavan japanilaisen tytön luona. Hän oli ollut leikkauksessa ja joutunut nököttämään jo monta päivää sisällä, joten vein mukanani teetä ja intialaista musaa ja koneeni ja näytin kuvia Suomesta. Miehensä tuli kotiin myöhemmin, ja ehdin näyttää hänellekin muutaman. Taas kerran havaitsin, miten eksoottinen maa rakas Finlandiamme onkaan. Näytin kuvia mökiltä ja maaseudulta, kerroin puhtaista järvistä, joissa voi uida ja kalastaa, metsistä, joista löytyy marjoja ja sieniä, näytin kuvia 10 km päästä Helsingistä alkavista laidunmaista, lumisista metsistä… Heille se on kuin satua, unelmaa.Niin. Olen onnellinen että olen suomalainen. En tiedä, onko se nyt lottovoitto, mutta olen hiton tyytyväinen kuitenkin. Mitä enemmän matkustan ja näen uusia seutuja, sitä vahvemmin tunnen, että minullakin on juuret - mustikkamättäiden keskellä, kosteiden kangasmetsien peittämässä kivikkoisessa moreenimaassa. ]]>
Et moi, je suis super-fragile quand ce feu brûle dedans moi, me tourmente doucement… Je n’y arrive pas. A partir. On dit que partir, c’est mourir un peu. Mais cette fois-ci, c’est plus que ca. C’est trop. Je veux garder ce ciel trop pollué dessus moi. Pour toujours.
Joo, melodramaattista, tiedän... mutta, oikeesti. Mie en halua Helsinkiin. En voi sille mitään. Mie en vain haluu. EN.
]]>